Muistot

Muistot ovat iso osa ihmisen elämää. Ihminen katsoo elämää usein taaksepäin muistojen kautta. Iloiset tapahtumat, onnelliset hetket, käännekohdat ja elämän pienet hymykuopat tuovat elämään paljon sisältöä.
Joskus sitä vain sulkee silmät ja pystyy näkemään monia muistoja. Hajut, maut ja tuntemukset tuovat muistoja mieleen. Suurimpana on varmaan valokuvat joide  kautta asioiden muistelu on suorastaan ihanaa.. Pienet hetket, suuret hetket ja hetket, joita ei edes muistanut, tulevat elävästi mieleen nä valokuvien kautta. Yksi elämänn ihanuus on luoda muistoja.
Joskus elämässä tulee hetkiä, kun on kohdattava se hetki, jolloin on luovuttava tiettyjen muistojen tekemisestä. Tällä hetkellä itse olen joutunut luopumaan muistojen luomisesta ihmisen kanssa, jonka kanssa toivoin luovani muistoja koko elämäni ajan. Mietin hymyssä suin muistoja, joita ehdimme luoda ja olen ikionnellinen omistaessani nämä muistot. Mutta ne muistot, jotka jäävät luomatta, repivät sydäntäni. Hassua on, miten voi ikävöidä asioita, joita ei ole tapahtunut tai ei ehkä muutenkaan olisi koskaan välttämättä tapahtunut. Siltikin se se tuo elävästi muisttavaksi, että yksi ovi elämässä on sulkeutunut. Olen pyrkinyt oppimaan elämään ajatuksella, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu, mutta realistisuus on karu muistuttaja asioista.
Nyt on itselläni edessä aika, tai ollut jo jonkin aikaa, luoda muistoja vain itseni kanssa. Se tuntuu yksinäiseltä, varsinkin kun on sitä mieltä , että asiat tuntuvat aina paremmilta, kun ne saa tehdä ja jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Ehkä tahdon vain sanoa, että kävi elämässä mitä tahansa, niin muistot pysyvät ja se on yksi elämän suola.

Maria

Koti

Kävin katsomassa eilen asuntoa. Kaunis kaksio Munkkivuoressa aivan täydellisellä paikalla. Pohjaratkaisu mitä viehättävin ja, mikä parasta, kaikki vaatteeni mahtuisivat henkareihin roikkumaan isoihin vaatekaappeihin. Jätin hakemuksen ja ajattelin asunnosta, että se olisi ihana koti.. ja siihen se koko homma hajosi. Totuus on se, että viimeisen vuoden ajan olen puoliksi omistanut ihanan kodin, jota olen suurella rakkaudella laittanut ja kohta sitä kotia ei enää ole. En tiedä voiko käyttää termiä pesän rakennus, mutta sitä se oli omalal tavallaan. Rakensin kotia, en tokikaan vain itselleni, mutta tietenkin oli tärkeää tuntea, että se oli myös oma koti. 

Se koti on vielä olemassa, edelleen yhtä kauniina ja kotoisana. Huonekalut ovat paikoillaan, verhot tangoissa ja kukat parvekkeella, mutta itse en siellä enää voi asua, koska kohta sitä kotia ei enää ole. Se turva, jonka olin saanut rakennettua itselleni sen kodin seinien sisäpuolelle, on kadonnut. 

Ollessani Munkkivuoren näytössä, vieraassa asunnossa, jossa ei ollut yhtäkään turvallista nurkkaa, ei mitään tuttua ja koko asunnon ympäristö oli vieras, ahdistuin. Totesin samaan syssyyn ystävälleni, että ehkä ei ole minun aikani vielä etsiä uutta kotia, ero vanhasta kodista tuntuu niin kovalta. Onneksi minulla on väliaikainen koti, jota olen kodiksi voinut kutsua niin kauan, kuin olen elänyt; isoäitini ja isoisäni koti. Siellä on täysin oma rauha ja kaikki kauniit muistot 25:ltä vuodelta, joita siellä olen viettänyt. Se on turva.

Itsensä irti repiminen paikasta, joka on ollut itselle se turvasatama, on järjettömän raakaa ja tuskallista. Asiaa ei silloin muista, kun kodin turvaa ei tarvitse, mutta kun tulee se hetki, että tahtoo käpertyä sohvan nurkkaan piiloon pahalta maailmalta, huomaa sen kodin tärkeyden.

Toiselle koti on paikka, jossa nukkua, minulle se on paikka, jossa voin olla minä. 

Maria