Yksin

On perjantai-ilta. Kulunut viikko on ollut järjettömän rankka töiden puolesta. Onneksi sentään olen ehtinyt treenaamaan, että on jotenkin pysynyt järki päässä. Tällä hetkellä elän hyvin tasaista arkea; päivätyö säännöllisillä työajoilla, treenausta, nukkumista, silloin tällöin ystävien näkemistä, seurustelu. Silti huomaan pitkästä aikaa sen tunteen, jota vihaan sydämeni pohjata. Olen yksinäinen. Hyvin nopeasti pikakelattuna näitä fiiliksiä aika ajoin löydän itseni potemassa, siltikin tämä tuntuu nyt vielä pahemmalta, koska en olisi uskonut, että tämän hetkiseen eläämäni ja elämäntilanteeseeni tämä tunne kuuluisi millään tavalla. 

Voin taas luetella sen listan niistä ihanista ihmisistä, jotka ovat ympärilläni, voin luetella ne asiat mistä nautin ja mitä tykkään tehdä joko yksin tai jonkun muun kanssa. Voin luetella pitkän litanian asioita, joiden ansiosta tätä oloa ei pitäisi olla, mutta ei, tässä sitä nyt ollaan ja istutaan yhdessä käsikädessä yksinäisyyden kanssa. Eikä se tarkoita sitä, että olen nyt konkreettisesti yksin kotona. 

Yksinkertaisesti on vain sellainen olo, ettei kuulu mihinkään. Sitä vain on. Hassua kuinka yksinäisyys saa itsensä tuntemaan turhaksi ja mitättömäksi. 

Voi olla, että taas ensi viikolla kaikki on ihanaa ja olen autuaan tietämätön tästä ja nautin vain kevää tulosta ja ihmisistä tai yksin olosta. Nyt vain toivon, että minä itse saisin itseni tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi.

Muistot

Muistot ovat iso osa ihmisen elämää. Ihminen katsoo elämää usein taaksepäin muistojen kautta. Iloiset tapahtumat, onnelliset hetket, käännekohdat ja elämän pienet hymykuopat tuovat elämään paljon sisältöä.
Joskus sitä vain sulkee silmät ja pystyy näkemään monia muistoja. Hajut, maut ja tuntemukset tuovat muistoja mieleen. Suurimpana on varmaan valokuvat joide  kautta asioiden muistelu on suorastaan ihanaa.. Pienet hetket, suuret hetket ja hetket, joita ei edes muistanut, tulevat elävästi mieleen nä valokuvien kautta. Yksi elämänn ihanuus on luoda muistoja.
Joskus elämässä tulee hetkiä, kun on kohdattava se hetki, jolloin on luovuttava tiettyjen muistojen tekemisestä. Tällä hetkellä itse olen joutunut luopumaan muistojen luomisesta ihmisen kanssa, jonka kanssa toivoin luovani muistoja koko elämäni ajan. Mietin hymyssä suin muistoja, joita ehdimme luoda ja olen ikionnellinen omistaessani nämä muistot. Mutta ne muistot, jotka jäävät luomatta, repivät sydäntäni. Hassua on, miten voi ikävöidä asioita, joita ei ole tapahtunut tai ei ehkä muutenkaan olisi koskaan välttämättä tapahtunut. Siltikin se se tuo elävästi muisttavaksi, että yksi ovi elämässä on sulkeutunut. Olen pyrkinyt oppimaan elämään ajatuksella, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu, mutta realistisuus on karu muistuttaja asioista.
Nyt on itselläni edessä aika, tai ollut jo jonkin aikaa, luoda muistoja vain itseni kanssa. Se tuntuu yksinäiseltä, varsinkin kun on sitä mieltä , että asiat tuntuvat aina paremmilta, kun ne saa tehdä ja jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Ehkä tahdon vain sanoa, että kävi elämässä mitä tahansa, niin muistot pysyvät ja se on yksi elämän suola.

Maria

Koti

Kävin katsomassa eilen asuntoa. Kaunis kaksio Munkkivuoressa aivan täydellisellä paikalla. Pohjaratkaisu mitä viehättävin ja, mikä parasta, kaikki vaatteeni mahtuisivat henkareihin roikkumaan isoihin vaatekaappeihin. Jätin hakemuksen ja ajattelin asunnosta, että se olisi ihana koti.. ja siihen se koko homma hajosi. Totuus on se, että viimeisen vuoden ajan olen puoliksi omistanut ihanan kodin, jota olen suurella rakkaudella laittanut ja kohta sitä kotia ei enää ole. En tiedä voiko käyttää termiä pesän rakennus, mutta sitä se oli omalal tavallaan. Rakensin kotia, en tokikaan vain itselleni, mutta tietenkin oli tärkeää tuntea, että se oli myös oma koti. 

Se koti on vielä olemassa, edelleen yhtä kauniina ja kotoisana. Huonekalut ovat paikoillaan, verhot tangoissa ja kukat parvekkeella, mutta itse en siellä enää voi asua, koska kohta sitä kotia ei enää ole. Se turva, jonka olin saanut rakennettua itselleni sen kodin seinien sisäpuolelle, on kadonnut. 

Ollessani Munkkivuoren näytössä, vieraassa asunnossa, jossa ei ollut yhtäkään turvallista nurkkaa, ei mitään tuttua ja koko asunnon ympäristö oli vieras, ahdistuin. Totesin samaan syssyyn ystävälleni, että ehkä ei ole minun aikani vielä etsiä uutta kotia, ero vanhasta kodista tuntuu niin kovalta. Onneksi minulla on väliaikainen koti, jota olen kodiksi voinut kutsua niin kauan, kuin olen elänyt; isoäitini ja isoisäni koti. Siellä on täysin oma rauha ja kaikki kauniit muistot 25:ltä vuodelta, joita siellä olen viettänyt. Se on turva.

Itsensä irti repiminen paikasta, joka on ollut itselle se turvasatama, on järjettömän raakaa ja tuskallista. Asiaa ei silloin muista, kun kodin turvaa ei tarvitse, mutta kun tulee se hetki, että tahtoo käpertyä sohvan nurkkaan piiloon pahalta maailmalta, huomaa sen kodin tärkeyden.

Toiselle koti on paikka, jossa nukkua, minulle se on paikka, jossa voin olla minä. 

Maria

Hetki

Aamuaurinko, kahvi, lämmin tuuli. Kaikki kauniin kesäaamun ainekset. Musiikki, jota kuunnellessa on pakostakin hymyiltävä. Loman parasta antia on rauhalliset aamut. Aamut, joiden tarkoitus on auttaa ihmistä lataamaan akut tulevaa syksyä varten. Ei kiirettä minnekään, ellei tahdo. On ihmeellistä miten suomalaiset ajattelevat kesästä hyvin pitkälle niin, että koko ajan pitää olla jotain mahtavaa meneleillään. Eikö loman ja kesän ihanuutta pitäisi nimenomaan olla se, että pakko ei ole tehdä mitään? Pääasiassa muut vuodenajat täyttyvät tietyistä velvotteista ja tekemisestä, jolloin paikalleen oleminen ja rauhoittuminen on välillä suorastaan mahdotonta. Eikö kesässä pitäisi otta myös ilo irti siitä asiasta, kun voi vain olla?

Olen viimeiset puolitoista vuotta opetellut tekemään asioita vain itseni kanssa. Olemaan itseni kanssa. Pyrkinyt nauttimaan itsestäni ja asioista, joita teen yksin. Tällä hetkellä itsensä kanssa olemisen tärkeys on vain korostunut, jotta tämän hetkinen elämäntilanteeni tuntuisi edes osittain siedettävältä. 

Kahvi on juotu ja lämpötila on noussut tämän aamuhetken aikan hyvin lämpimäksi. Tämä oma pieni aamuhetkeni ei ole ollut helppo, mutta olen ylpeä taas siitä, että pystyin tähän. Nyt aloitan päiväni ja toivon siitä tulevan hyvä. Odotan myös sitä aamua, kun voin täysin seesteisesti nauttia juuri siitä hetkestä. Nyt olen onnellinen, että pystyn edes tähän.

Maria

Vahva

Siitä on kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut. Mitä sitä kirjoittamaan elämästä, kun sitä pitäisi elää. Viimeiset kuukaudet elämä on heitellyt sellaisiin vesiin, etten olisi heti uskonut selviäväni näistä asioista näinkin vahvana. Vahvuus onkin itselleni tietyllä tavalla hyvin uusi asia. Se, että seison omilla jaloillani, vaikka tällä hetkellä olen enemmän yksin kuin muutamaan vuoteen. Kaiken järkytyksen keskellä on voimaannuttavaa huomata millasia vahvuuksia itsestään saa kaivettua muutosten rysähtäessä päälle. En tiedä mistä sen voiman olen saanut, joko olen vihdoin saanut muutettua elämässä käyneet vastoinkäymiset vahvuudeksi, onnistunut jättämään tietyt asiat taakseni ja katsomaan mitä hyvää elämällä on tarjottavana. Ehkä tämä olo kestää hetken, mutta aion nauttia siitä. Tällä hetkellä tunnen itseni suoraselkäisemmäksi kuin aikoihin, vaikka elämässä tapahtui asia, jonka olisi pitänyt pyyhkäistä minut suoraan syvimpään ojaan mitä elämässäni voi olla.

Peiliin katsoessani näen ihmisen, jolla tulevaisuus on täysin tuulen vietävänä, mutta se on pelottavalla tavalla raikasta ja uutta. Viimeiset viisi vuotta elämääni on määrittänyt koulu ja sosiaaliset suhteet ja niiden välinen tasapaino. Viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut niin paljon asioita, joista olen selvinnyt. Ehkä nyt pystyn katsomaan niitä etäältä ja ylpeänä nostamaan katseeni peiliin ja kohtaamaan silmät, jotka ovat jo tähän ikään mennessä nähneet enemmän kuin monen muun. Vähättelemättä kenenkään muun kokemuksia koen omani asioiksi, joita kaikki eivät välttämättä jaksaisi kantaa.

Nyt istun hämärässä yksin, juon punaviiniä lasista ja mietin miksi nyt? Mistä tämä kaikki voima on tullut nyt? Toivon kaikille, joilla on elämässään aikoja, jolloin toivoisi ajan kuluvan nopeammin, jottei tarvitsisi kärsiä, älkää antako periksi. Huomatkaa se vahvuus, minkä voi löytää. Kohdatkaa asiat, seiskää niitä vasten vaikka ne kuinka puskisivat kumoon. Kaatuminen on osa elämää, mutta sieltä pääsee aina ylös, kaatumisesta tulleilla haavoilla vain kestää aikaa parantua. Ja se, kuinka niitä haavoja hoitaa merkitsee paljon. Pelkkä laastarin laittaminen haavan päälle ei tarkoita, että haava on parantunut. Se vaatii aikaa ja monesti haavat repeytyvät auki ennen kuin ne paranevat.

Toisena hetkenä itken, mutta nyt hymyilen. Joko olen täysin hukassa tai löytänyt itseni. Aika näyttää mitä tapahtuu, mutta sen olen oppinut, ettei itsensä kanssa pidä luovuttaa.

Maria

Home

Maria

Vapputoive

Maria