Olen viime keväästä asti kamppaillut suuren asian kanssa, tärkeän ihmissuhteen. En tahdo selittää asiaa kokonaan, mutta lopputuloksena asiaa toisen osapuolen taholta ei koskaan voinut selvittää.. en tiedä miksi, mutta asia on repinyt minut pieniksi palasiksi. Sen lisäksi, että viimeiset neljä vuotta elämässäni ovat olleet myllerrystä ja suurta henkisen hyvinvoinnin ylä- sekä alamäkeä, ei tämän tason asiat ole minulle helppoja käsiteltäviä asioita. Fakta on se, että minulle ystävän menetys on todella iso asia ja pahinta on se, etten ole edes saanut tämän toisen osapuolen kanssa selvittää asiaa. En edes tiedä, onko hänellä ollut koskaan minkään sortin kiinnostusta selvittää asiaa. Inhottavaa asiassa on myös se, että meillä on yhteinen ystäväpiiri, jonka seurauksena olen itse jättänyt väliin hyvin tärkeän ystäväni juhlat, koska en yksinkertaisesti löytänyt voimia kohdata ihmistä, joka on saanut minut itkemään ilta toisensa jälkeen. Jatkossakin luultavasti tulen jättämään juhlia väliin, kunnes löydän vahvuuteni kohdata hänet. Ehkä olen ihmisenä heikko tai osan mielestä teen vain paskasti ystävilleni, koska näin pienen asian takia jätän tärkeitä tapahtumia väliin. Nyt tahdonkin kysyä asiaa: milloin on oikein ajatella omaa hyvinvointiaan, sen kustannuksella, että joutuu pyytäämään ystäviltään ymmärrystä?
Voin kuvitella, kuinka osalla ihmisillä jo kiehuu tätä lukiessa ja pyydänkin olemaan lukematta tätä loppuun, jos alkaa kyrsiä. Kirjoitan tätä blogia oman hyvinvointini takia ja nimenomaan asioista, jotka ovat mielessäni ja tämä asia senkun pomppii eteeni vaikka kovasti sen yritän taakseni jättää. Kuinka moni ajattelee, että olen heikko? Minä. Kuinka moni toivoo, että tämä asia hautautuisi? Minä. Miltä tahansa kantilta tätä asiaa haen, olen hukassa. Tunnen itseni pahaksi. Olen surullinen ystäväni menetyksestä, olen vihainen ja järkyttynyt siitä miten hän on asian hoitanut, olen pettynyt itseeni, etten ole saanut asiaa selvitettyä. Pettynyt, aivan äärettömän pettynyt itseeni.
Elämässäni on tapahtunut plajon asioita, jotka ovat vahvistaneet minua, mutta myös paljon asioita, jotka ovat vieneet jaksamiseni äärirajoille. Onko väärin olla näkemättä ihmistä, jonka tekstiviestit laukaisevat paniikkikohtauksen? Milloin saan lakata potemasta huonoa omaatuntoa siitä, että ajattelen itseäni ja koen parhaaksi olla näkemättä ihmistä, joka saa minut voimaan huonosti, silläkin kustannuksella, että joudun jättämään väliin ystävieni asioita?
Maria
Mulla on ollut vähän saman tapanen juttu.. hmm joskus ylä-asteella, olin mun ystävän kanssa kun paita ja peppu. aina yhdessä yms. tehtiin ja kiinnostuttiin samoista jutuista, ehkä jopa liikaakiin. musta rupes tuntuun, et tää ystävä matkii kaiken. välit rupes viileneen, viimeistään sillon ku ylä-aste loppus ja molemmat siirty eri kouluihin. sen koommin ei pidetty mtn yhteyttä. ja meillä oli tietty sama kaveripiiri. ja ne kaikki kaverit oli samassa koulussa sit sen mun "ystävän" kans. joten enpä ollut paljoa juurikaan samoissa kemuissa. ja aina ku näin mein yhteisiä kavereita. kyseltiin aina mites se toinen, mikä teillä on jne. ja kukaan ei oikeen edes tienny minkä takii me vaan ei oltu enään kavereita. edes me ite ei tiedetty. koska missään vaiheessa ei tapeltu, kaveruus vaan hiipu? ja kumpikaan ei "uskaltanu" ottaa yhteyttä. ehkä 5-6 vuoden jälkeen ku oltiin jo vähän vanhempia, "pystyttiin" oleen samoissa tyttöjen illoissa. siltikin se oli vähän semmosta kiusallista, kyseltiin toisiltamme ujosti no mitäs kuuluu jne. aina kuningas alkholin alaisena, se kaveri rohkeni ihmettelmään mitä tapahtu ja halus mut facebook kaveriks :D tätä nykyään ihan moikkaillaan ku nähdään ja pari sanaa vaihdetaan. molemmilla omat elämät :) elämä vaan välillä menee niin. sillon just ku oltiin paita ja peppu. tapasin mun poikaystävän, eli kauan sit. ja nyt me ollaan siinä tilanteessa, että muutetaan erilleen. ollaan kavereita yms :) hassua!
VastaaPoistaKyllä elämä heittelee kaverisuhteita. Kyllä miekin varmaan joku päivä pystyn tämän entisen ystäväni kohtaamaan.
VastaaPoista