Ajatuksena...

...on ehkä pyrkiä pitämään tämä blogi iloisena, mutta totesin myöskin sen, että jos elämässäni on hetki, jolloin en itse koe olevani iloisimmasta päästä, on bloginkin pitäminen iloisena vaikeaa. Ja kyllähän ihmiset, jotka tätä lukevat eli suurimmaksi osaksi ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät jo, etten ehkä olekaan mikään iloisuuden perikuva. 

Nyt elän vaihetta, johon kuuluu selkeästi elämäni tämänhetkisen vaiheen kyseenalaistaminen. En siis tarkoita onko elämä elämisen arvoista, vaan sitä, teenkö elämässni oikeita asioita, joista itse saan irti sen onnen, mitä elämään kuuluisi. Olen huomannut pudottaneeni elämästäni taas kerran asioit, jotka ovat itselleni henkireikiä ja ilon lähteitä. Tanssitreenit ovat kesätauolla, joka on aina kova paikka minulle. Kirjoittaminen on ollu pidemmän aikaa tauolla (en siis tarkoita blogia vaan runoja, päiväkirjaa jne.) enkä yksinkertaisesti tee niitä pitkiä kävelyretkiä yksin ja vain pyöritä ajatuksiani ympäri ja ympäri. Jotenkin olen kovasti yrittänyt kitkeä itsestäni asioita, jotka ovat itselleni olennaisia ja huomaan melkeimpä sairastuvani siitä.

Psyykkinen hyvinvointini on suoraan verrannollinen fyysiseen hyvinvointiini ja toisinpäin. Koska en voi henkisesti niin hyvin, oireilen myös fyysisesti todella rankasti pahoilla päänsäryillä, refluksioireilla, joka haittaa ruoka-aineiden imeytymistä, joka taas aiheuttaa kokoaikaista heikotusta. 

Kerron näitä asioita, koska koen sen helpottavan omaa oloani. Olen myös miettinyt, että oman itseni takia minun tulisi keskittyä enemmän itseeni eikä ihmisiin joiden kanssa vietän aikaa. Tällä tarkoitan sitä, että usein, ku nnäen ihmisiä ajattelen mitä he ajattelevat minusta, kun pitäisi ajatella mitä itse ajattelen itsestäni ja miltä minusta tuntuu. Huomaan, etten tällä hetkellä nauti laisinkaan uusiin ihmisiin tutustumisesta, koska en mitenkään pysty olemaan oma itseni ja koen, ettei seurani ole ehkä miellyttävää. En kuollaksenikaan osaa ajatella asiaa toisinpäin, että nämä uudet ihmiset voisivat omasta mielestäni olla minulle epämiellyttävää seuraa. Vika on siis aina minussa. Ja tähän asiaan tahdon puuttua. Tahdon, että tunnen itseni hyväksytyksi ihmisenä joka olen ja tahdon, että hyväksyn itse itseni tällaisena kuin olen: leffa- ja kirjanörttinä, joka rakastaa pohtia asioita ehkä liikaakin, höpöttäjänä, joka välillä menee jo ylihöpötyksen puolelle, shoppailijana, joka vain rakastaa omistaa asioita, ihmisrakkaana, joka ei voi sietää paskan puhumista ihmisistä joita ei tunne tai nauramisesta ihmisille, jotka poikkeavat muotista ja sitä rataa.

Älkää ihanat ihmetelkö, jos syksyn aikana kieltäydyn biletyskutsuista tai muuten minusta ei kuulu, sillä nyt tahdon löytää hukassa olevan Marian.

Kaikella rakkaudella,

Maria