Olen elänyt pienimuotoisessa koomassa, varsinkin kirjoittamisen suhteen. Talvi tuli, joulu meni ja nyt istun parvekkeella auringonpaisteessa hikoillen. Korkkasimme tänään ystäväni kanssa virallisesti parvekehengailukauden alkaneeksi. Siideri oli korvattu aamuteellä ja kahvilla, mutta se ei muuta sitä tunnetta miltä aurinko tuntuu kasvoilla.
Herääminen tähän kirjoittamiseen, johtui yksinomaan eilisestä puhelusta, jonka sain, vieläpä ihmiseltä jolta en olisi tätä puhelua uskonut saavani. Uskomus siihen, että höpötyksiäni luetaan on välillä hyvin alhainen, varsinkin, kun en koe kirjoittavani mistään elämää suuremmista asioista, vaan nimenomaan aamukahvin ja auringon yhdeistelmän tuomasta ilosta.
Eilisen puhelun tuloksena olin lupautunut kirjoittamaan uuden jutun ja totesin taas kerran hymyileväni samalla kun tätä tekstiä kirjoitan. Eli kiitos Juha eilisestä, sait yhden ihmisen hymyilemään jälleen.
Tässä parvekkeella hikoillessani, auringosta nauttiessani ja nauraessani ystäväni jutuille, totesin ajatuksissani, että kirjoittaminen näistä elämän pienistä iloista antaa todella paljon itselleni, joten miksi en ole kirjoittanut. Olenko nyt niin kiireinen, laiska vai yksinkertaisesti kokenut itselleni tärkeät, kirjoittamisen ansaitsevat asiat liian mitättömiksi? Jokatpauksessa tämä krjoitus olkoon oodi Juhalle ja kiitos siitä, että potkaisit minua tekemään sitä mistä tykkään. Kuka ei tykkäisi kirjoittaa asioista, jotka hymyillyttävät itseä.
Maria
Ps. Juha ens kerralla, kun tuut, niin skoolataan parvekkeella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti