Se toinen puoli

Heips!

Me tytöthän ollaan aina vähän jakautuneuta persoonia? Tai no itse taidan olla multijakautunut persoona. Ainakin, kun miettii omia mieltymyksiäni asioihin, tuntuu ne jakavan minut muutamaan eri persoonaan. Vai voiko yhteen ihmiseen mahtua sekä tyttömäinen että poikamainen, lukutoukka sekä himobilettäjä, ylttiösosiaalinen sekä erakko, shoppailija sekä pelihullu, sohvaperuna sekä urheilija? Näiden kanssa minä yritän taiteilla!

Tässä blogissa olen usein näyttänyt asioita, jotka kuvaavat ehkä eniten tätä minun sosiaalista, tyttömäistä shoppailijan puolta, joten tänään ajattelin tuoda kuvin esille asioita, jotka kertovat minun toisesta puolestani! Tästä vähän nörtähtävästä höntistä, jonka mieestä pokemonit oli niin cool juttu ja pleikka 2 on yksi tärkeimpiä asioita!

Maria

Hame

Heh, 

näin käy, kun on pitkästä aikaa koko päivän kotona, niin johan kerkeää tänne kirjoitella vaikka mitä! Muistakaa, että yliannostuksen iskiessä sulkekaa silmät, kun näette uuden kirjoituksen ilmestyvän.

Tahdon vain tehdä suuriluontoisen ilmoitusasian eli olen alkanut käyttämään hameita! Jeps, elämäni on hyvin jännittävää :D mutta pohjustettakoon tämä asia sillä, että en oikeastaan ole koskaan käyttänyt hameita, ennen tätä kesää. Huom. olen ostanut NELJÄ hametta ja mikä parasta, olen käyttänyt niitä!

 Ja kyllä tätä blogia kirjoittaa tyttö, jonka vaatekaapissa on aina liikaa vaatteita, joten joskus täällä on tällaisia superhömpötysvaatejuttuja.

Rakkaudella,

Maria

Soitot, joista ei voi vain pitää!

Tykkään puhua puhelimessa. Voi luoja miten ihania puhelinmaratonit ovat (niiden jälkeiset puhelinlaskut eivät ole). Tytöt ovat luonnostaan aika pitkälle kovia puhumaan puhelimessa ja kännyköiden tulo on vain vahvistanut tätä geeneissä jylläävää pakottavaa tarvetta puhua niinkin tärkeistä asioista, kuin "en edelleenkään tiedä pidänkö eilen ostamastani mekosta vai en" tai "kukaan ei voi iskeä sanomalla, etä perhonen kuiskasi balablaablaa..". Selkeitä maailmanparannuspuheita. parhaita ovat nämä "auta, en tiedä mitä teen elämälläni"-puhelut, joita itse harrastan harvasen viikko.. Eikö tällaiset asiat kuuluisi miettiä itse? Eikä kiusata kavereita harvasen päivä näillä älyttömillä pohdinnoilla siitä mitä omassa elämässä on väärin tai miten toivoisi asioiden olevan. Huhhuh, jos tyttöjen älykkyyden analysointi perustuisi pelkkiin puhelimessä käytyihin keskusteluihin, romahtaisi naisten ÄO banaanikärpäsen tasolle.

Mutta, osaavat miehetkin tehdä hirmu fiksuja puheluita. Varsinkin poikaystävien kaverit (tämä ei päde pelkästään puheluissa vaan myös facebookissa ja lähinnä kaikissa paikoissa missä itse on, mutta poikaystävä ei) tuppaavat harrastamaan näitä puheluita: "moi, poikaystäväsi ei vastannut puhelimeen, niin tavoittelen häntä nyt sitten sinun kauttasi". AIVAN, me olemme poikaystäväni kanssa siiamilaiset kaksoset, jotka tietävät aina missä toinen on! On aika masentavaa saada tällaisia puheluita. Ajatelkaapa tällaista tilannetta: huomaat, että puhelimesi soi ja näet soittajan olevan poikaystäväsi ja sinun yhteinen poikapuolinen ystävä ja ilahtuneena vastaat puhelimeen, että kiva kun kaveri soittaa... Kunnes kaveri avaa suunsa ja selviää, että hän soittaa vain kysyäkseen poikaystävääsi, joka nyt ei vain sattunut vastaamaan omaan puhelimeensa. Aaah, miten ihastuttavaa. Nämä puhelut saavat minut näkemään punaista. Olen pahoillani, mutta minä en aina tiedä missä poikaystävni on ja ei, me emme läheskään aina ole samassa paikassa 24/7. Kyllä, minulla ainakin leikisti on hirmu hieno ja filmaattinen itsenäinen elämä.

Onkohan kännykät sittenkään niin fiksuja keksintöjä? Itse olen tässä vuosien saatossa alkanut välttelemään omaa puhelintani. Kotonakin olemme aina ERI huoneissa ja josksus jätän kännykän kotiin, jotta säästyisin, joko itsetekemiltä tai muilta saaduilta fiksuilta puheluilta. Aina ei vaan jaksa keskittyä maailman parantamiseen kännykän välityksellä.

Siltikin olkaa kiltit ja pitäkää minusta silti, vaikka en suosikaan enää kännykkää,

Maria

Addiktiot.. Ne elämän pikku pa*****set

Muahahaa, ovatpa ihmiset heikkoja, koska tunnemme elämässämme käsitteen addiktiot! No ehkä tämä oli hieman kärjistetty lause..vähäsen. Mutta oikeasti, eikö se tee ihmisestä hieman hölmön? Tai oikeastaan ei addiktiossa ole mitään vikaa, jos ei tee siitä itselleen ongelmaa. Tähän väliin tahdon selventää, että tarkoitan jokapäivisiä huomaamattomia addiktioita, en niinkään huumeriippuvuuksia tai muita vastaavia hirmuisan vakavia addiktioita, vaan tarkoitan niitä addiktioita, jotka näkyvät päivittäisessä elämässäsi, kuten kahvin juonti tai kaiken paskan syöminen.

Aloin pohtia näitä jokapäiväisiä addiktioita hetki sitten, kun keitin aamukahvia ja naureskelin taas poikaystäväni oudolle tavalle juoda aamulla kahvia vaikka siitä tulee hänelle huono olo! Aamut on hauskoja, kun toinen yökkii aamupallalla. Itsehän olen aivan järjetön kahviaddikti, rakastan kahvia niin paljon ja joskus juon sen yhden MUKILLISEN liikaa ja sitten on huono olo liiasta kofeiinista. Tästä pääsen kauniin aasinsillan kautta kirjoitukseni pointtiin ja addiktion kauniiseen kaavaan: Miksi tehdä asioita joista ei tule hyvä olo? Koska olet addiktoitunut! Tadaaa!

Listaan nyt kolme omaa elämääni raastavaa addiktiota:

1. Karkki tai kaikki väriaineista ja lisäaineista koostuva hiilaripommi, jota voi imeskellä tai pureskella. Pahimpana tikkarit, salmiakki ja suklaa.

2. Raapiminen. Sitä on jatkunut pienestä asti; rupien raapiminen, ihon raapiminen, kun kutittaa. Tästä muistona kauniin arpiset jalat

3. Itsensä mollaaminen. Oih, tämä ihana taiteenlaji, jonka tarkoituksena on vain tehdä itsestään mahdollisimman mitätön ihminen.

(KAHVIA en laita tähän listaan, koska rakastan kahvia, enkä tahdo siitä luopua, sitä paitsi pari mukia kahvia päivässä ei ole haitaksi. Sitä paitsi aamukahvi on maailman paras asia.)

Nämä kolme asiaa ovat todella suuri rasite elämässäni. Eihän noista mitään haittaa olisi, jos itse kokisi ne yhtä ihaniksi asioiksi kuin kahvin juominen. Ei, nämä ovat niitä asioita, jotka ovat pakonomaisesti elämässäni vaikka en tosissaan nauti niistä. Joka kerta, kun olen syönyt karkkipussin mietin vain, että MIKSI!! Miksi minä taas söin sen karkkipussin ja sitten itken sitä miksen laihdu. Köhköh, onko tässä yhtälössä kenties jotain mikä ei täsmää? A) miksi syödä jotain mistä tulee vain paha mieli (ja joskus paha olo) B) miksi tehdä elämästä itselleen pikkaisen vaikeaa yrittämällä tehdä jotain (timmiintyä!), kun syö jotain mikä kumoaa tämän haaveen. Tässä addiktion ihanuus: se estää sinua tekemästä jotain mitä tahtoisit saavuttaa tai olla. Jokaiseen elämän addiktiin pätee sama lopputulos: se saa itsensä tuntemaan loppupeleissä huonommaksi ihmiseksi, koska teet sitä.

Tähän ihastuttavaan asiaanhan on olemassa hirvittävän helppo ratkaisu: LOPETA SEN TEKEMINEN. Jeps, sehän on niin helppoa. Noita kolme yllä listaamaani asiaa olen nyt päättänyt aktiivisesti pyrkiä jättämään pois elämästäni. Paitsi tikkareita... Siihen en pysty, ne ovat yksi elämäni suola... tai makea ehkäpä kuitenkin.

Mutta, teille kaikille heitän saman haasteen kuin itselleni: käyppä läpi elämääsi ja etsi asia, jota teet vaikka et loppupeleissä edes nauti sen tekemisestä, mutta teet sitä pakonomaisesti ja pyri lopettamaan se!

Ja teille, jotka ette löydä mitään tällaista, onnea! Olette addiktiovapaita ihmisiä!

Nyt jatkan rakasta addiktiota: kahvinjuontia (jota ei vielä lasketa addiktioksi, koska vain ja ainoastaan nautin siitä).

Maria

Ajatuksena...

...on ehkä pyrkiä pitämään tämä blogi iloisena, mutta totesin myöskin sen, että jos elämässäni on hetki, jolloin en itse koe olevani iloisimmasta päästä, on bloginkin pitäminen iloisena vaikeaa. Ja kyllähän ihmiset, jotka tätä lukevat eli suurimmaksi osaksi ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät jo, etten ehkä olekaan mikään iloisuuden perikuva. 

Nyt elän vaihetta, johon kuuluu selkeästi elämäni tämänhetkisen vaiheen kyseenalaistaminen. En siis tarkoita onko elämä elämisen arvoista, vaan sitä, teenkö elämässni oikeita asioita, joista itse saan irti sen onnen, mitä elämään kuuluisi. Olen huomannut pudottaneeni elämästäni taas kerran asioit, jotka ovat itselleni henkireikiä ja ilon lähteitä. Tanssitreenit ovat kesätauolla, joka on aina kova paikka minulle. Kirjoittaminen on ollu pidemmän aikaa tauolla (en siis tarkoita blogia vaan runoja, päiväkirjaa jne.) enkä yksinkertaisesti tee niitä pitkiä kävelyretkiä yksin ja vain pyöritä ajatuksiani ympäri ja ympäri. Jotenkin olen kovasti yrittänyt kitkeä itsestäni asioita, jotka ovat itselleni olennaisia ja huomaan melkeimpä sairastuvani siitä.

Psyykkinen hyvinvointini on suoraan verrannollinen fyysiseen hyvinvointiini ja toisinpäin. Koska en voi henkisesti niin hyvin, oireilen myös fyysisesti todella rankasti pahoilla päänsäryillä, refluksioireilla, joka haittaa ruoka-aineiden imeytymistä, joka taas aiheuttaa kokoaikaista heikotusta. 

Kerron näitä asioita, koska koen sen helpottavan omaa oloani. Olen myös miettinyt, että oman itseni takia minun tulisi keskittyä enemmän itseeni eikä ihmisiin joiden kanssa vietän aikaa. Tällä tarkoitan sitä, että usein, ku nnäen ihmisiä ajattelen mitä he ajattelevat minusta, kun pitäisi ajatella mitä itse ajattelen itsestäni ja miltä minusta tuntuu. Huomaan, etten tällä hetkellä nauti laisinkaan uusiin ihmisiin tutustumisesta, koska en mitenkään pysty olemaan oma itseni ja koen, ettei seurani ole ehkä miellyttävää. En kuollaksenikaan osaa ajatella asiaa toisinpäin, että nämä uudet ihmiset voisivat omasta mielestäni olla minulle epämiellyttävää seuraa. Vika on siis aina minussa. Ja tähän asiaan tahdon puuttua. Tahdon, että tunnen itseni hyväksytyksi ihmisenä joka olen ja tahdon, että hyväksyn itse itseni tällaisena kuin olen: leffa- ja kirjanörttinä, joka rakastaa pohtia asioita ehkä liikaakin, höpöttäjänä, joka välillä menee jo ylihöpötyksen puolelle, shoppailijana, joka vain rakastaa omistaa asioita, ihmisrakkaana, joka ei voi sietää paskan puhumista ihmisistä joita ei tunne tai nauramisesta ihmisille, jotka poikkeavat muotista ja sitä rataa.

Älkää ihanat ihmetelkö, jos syksyn aikana kieltäydyn biletyskutsuista tai muuten minusta ei kuulu, sillä nyt tahdon löytää hukassa olevan Marian.

Kaikella rakkaudella,

Maria

Kesä

On kulunut pidempi aika, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen ehkäpä ollut lievällä luovalla tauolla, johon on liittynyt oman itsensä etsimistä, yleistä saamattomuutta, muuttoa, "lomailua" ja lopputuloksena itsensä toteaminen hieman ehkäpä oudoksi.

Olen siis ollut lomalla. Eikö kesäloman käsite ole sitä, että tehdään hirmuisasti asioita, nukutaan pitkään, nautitaan auringosta, käydään ehkäpä ulkomailla ja loman loppuessa tunnetaan itsensä hirmu rentoutuneeksi. No miun käsitykseni hyvästä lomasta olisi määrittämätön aika olemista, johon ei sisälly mitään pakollista; ei aurongonottoa, juhlimista tms, vaan istumista, ihmettelistä ja pysähtymistä. 

Lomani on loppumassa ja maanantaina alkaa työt uudessa paikassa ja hassua on, että odotan tätä enemmän, kuin lomaani ennen sen alkamista. Kertooko tämä jotain minusta? Ei.. 

Jos jotain olen lomani aikana oppinut itsestäni on se, että tarvitsen rutiininomaisia asioita päiviini, kuten heräämistä tiettyyn aikaan. Toisaalta olen myös ihminen, jonka stressinsietokyky on nykyään uskomattoman huono, mutta työstressiä kestän hyvinkin paljon, kunhan siihen stressiin on hyvä syy. Opin paljon muutakin, mutta ne ovat ehkä asioita, jotka jätän mainitsematta vedoten siihen, että outouteni saattaisi tulla liiankin selväksi.

Toki kesääni on mahtunut oikeaakin lomailua tai sitä mitä kesälomalla kuuluu tehdä eli olin mökillä, otin aurinkoa, leivoin itsepoimituista marjoista piirakan, shoppailin, kävin virossa sekä nukuin. 

Lomani on siis melkein ohi ja huomaan olevani väsyneempi, kuin ennen lomaa, mutta sitä elämä on. Huomenna on uusi päivä ja luvassa on kuulemma hellettä eli ehkäpä vietän huomenna perinteisen kesälomapäivän.

Maria