Pohdin..

Sairaanahan on tuhottomasti aikaa pohtia itseään ja elämäänsä (en kykene vain tuijottamaan aivot narikassa neljää päivää elokuvia tai nukkumaan vuorokausia putkeen). Olen viimeistelemässä terveydenhoitajan opintojani (vihdoin!). Opintojen viivästyminen on johtunut muutaman harjoittelupaikan puuttumista, jotka pääsin suorittamaan vasta viime syksynä, kun keväällä olisi pitänyt valmistua sekä parista roikkuvasta asiasta (voi että, sinä ruotsin kieli, kuinka olet tehnyt koulu-urastani niin helvetin vaikeaa) ja kaiken lisäksi olen jo täydessä työelämässä sairaanhoitajana. Tänään menen suorittamaan taas yhden askeleen lähemmäs valmistumistani ja auta armias, jos kyseinen tentti ei mene läpi..

Kuitenkin olen tässä jo jonkin aikaa pohtinut alavalintaani. Olen aina ollut hyvin varma siitä, että ihmisläheinen, muita auttava työ on se minun juttuni. Rakastan tiedon jakamista ja neuvomista, tästä syystä hain juuri terveydenhoitajaksi (sisältää sairaanhoitajan pätevyyden) enkä vain sairaanhoitajaksi, sillä sairaanhoitajan työ on hyvin sairauskeskeistä ja itse tahdon olla apuna jo siinä välissä, kun itse sairastuminen voidaan estää tiedon antamisella, koska se on varsinaista ennaltaehkäisyä. Kuitenkin nyt teen sairaanhoitajan töitä ennen kuin saan paperit ulos ja pääsen hakemaan terveydenhoitajan töitä. 

Löysin itseni äsken Metropolian sivuilta katsomasta vaatetusalan ja sisustuspuolen koulutuksia ja pohdin kvoasti miksen aikani hakenut niille aloille? Hmm, no syy on selvä, tämä ajatus ihan muusta alasta on kehittynyt vasta vähän aikaa sitten, varsinkin, kun moni ystäväni on ihmetellyt sitä miksen ole suuntautunut sisustuspuolelle? 

No sitä voi kysyä Marialta, joka yli neljä vuotta sitten haki terveydenhoitajaksi ja itki onnesta, kun kuuli päässeensä kouluun.

Tarkoitukseni on ehkä sanoa, että se ala mikä on ominta itseään, ja kyllä minä rakastan hoitoalaa ja olen ikionnellinen, että voin kutsua itseäni hoitoalan ammattilaiseksi, mutta onko se ala, jota tahdon tehdä aina? Vaikka olen vasta- alkaja hoitajana, olen nähnyt monia, jotka ovat polttaneet itsensä loppuun tällä alalla, sillä me olemme loppupeleissä hyvin yksin sen kuorman kanssa mitä alamme meille kaataa.

Ehkä yllätän itseni joku päivä ja haen jotain ihan muuta, mutta ensin tahdon etsiä itselleni sen unelmatyöpaikan terveydenhoitoalalta.

Maria

Vapaa-aika

Sunnuntai; viikonloppu takana ja huomenna edessä viikko töitä ja sen tuomia uusia haasteita. Uusi työpaikka on aina stressitekijä elämässä, vaikka työstään nauttisikin kovasti. Olen ollut uudessa työpaikassani yhteensä nyt reilu kaksi kuukautta ja alan vähitellen seisomaan omilla jaloillani työtehtävissä. Viihdyn kovasti työssäni, mutta työ on hyvin vastuullista ja olen todella armoton itselleni työtehtävien suhteen. Onneksi kollegani osaavat sanoa minulle, että pitää tehdä vain rauhassa eikä heti voi olla yhtä nopea kuin työntekijä, jolla on monen vuoden kokemus takana. 

Koska työni on tällä hetkellä stressitekijöiden ykkönen viikoissani, on tärkeää, että osaan tasapainottaa sitä asioilla, joiden tekeminen vie stressin mennessään. Tämän takia viikonloppujen merkitys lisääntyy, sillä ne ovat arki-iltojen lisäksi niitä hetkiä, jolloin on mahdollisuus hemmotella itseään ja kääntää katse pois stressitekijöistä (joita osaan suurella lahjakkuudella luoda itselleni) ja tehdä asioita, jotka saavat itsensä hymyilemään.

Luin uusimmasta Trendistä haastattelun, jossa hienosti kiteytyi nykypäivän ongelma vapaa-ajassa: jos olet vapaalla, on sinun sosiaalisessa mediassa saatava vapaa-aikasi näyttämään mitä mahtavimmalta ja toisaalta vapaa-aika on joskus jopa huonon omantunnon luoja, sillä ihmisenhän nykypäivänä on oltava suorittaja eikä vapaa-ajan vaahtokylpy varmasti ole yhteiskuntaa tukevaa suorittamista. 

Kaikesta täytyy tehdä numero ja näkyvä asia (kyllä pohdin asiaa myös siltä kannalta, että itse kirjoitan blogia, jonne ajoittain tyrkytän omaa elämääni muiden katsottavaksi), facebook on täynnä päivityksiä "vedinpäs kunnon hikilenkin", "oli mitä mahtavin bile-kreisi-bailaus-vkl", "elämäni on niin siistiä" jne. Kaikki kuvastavat sitä miten ihmisten nykyään on tuotava esille oman elämän erinomaisuutta. Itse olen täysin sosiaalisen median pauloissa, edelleenkin kirjoitanhan itsekkin tänne urheilusuorituksistani, kivoista viikonlopuista, uusista aah-niin- ihanista- vaatteistani ja vaikka mistä muusta, jotka saavat itseni näyttämään ihmiseltä, joka käytää työajan lisäksi myös vapaa-ajan kaikkeen tähdelliseen ja mahtavaan.

Siltikin, huomaan nauttivani kaikista eniten asioista, jotka ovat hyvin pieniä; rakastan istua isovanhempieni vanhassa nahkatuolissa ja lukea tai katsoa tuntitolkulla elokuvia. Nautin siitä, kun makaan matolla pienessä huoneessamme ja katselen marsujeni elämää kuunnellen niiden jutustelua. Rakastan laittaa vanhat kollarivaatteet päälle ja nauttia niiden lämmöstä. Nautin kovasti kotimme siistinä pitämisestä, olenhan ikuinen järkkäilijä. nautin myös siitä, kun löhöämme poikaystäväni kanssa sohvalla, herkuttelemme ja katsomme jotain aivan tyhjänpäiväistä.

Miksi siis minulla on ajoittain kamala tarve koko ajan tehdä jotain suurempaa? Onko se kaikki vain tätä nykyajan painetta tehdä itsensä ja elämänsä näytävämmäksi kuin on tarvetta? Nykyään ei itketä sitä, että ei ole tarpeeksi vapaa-aikaa vaan nyt itketään sitä, että vapaa-aika ei ole riittävän mielenkiintoista.

Mihin on kadonnut se pienistä asioista nauttiminen?

Maria

PS: tänään vietin juuri niin ehdottoman ihanan vapaa-päivän mitä voi olla, ja yksi asia, mikä siitä tekee ihanan on se, että olen jakanut sen vain niiden ihmisten kanssa, joita tänään olen nähnyt.

Muutos

Eräs ihminen, joka aikoinaan oli hyvin läheinen itselleni teki elämässään isoja muutoksia, itse koin hirveän pitkälle, että hän muuttui myös ihmisenä ja toisaalta hän itse kuvaili itseään muuttuneena naisena. Näin uuden vuoden jälkeen olen hirveästi miettinyt itseäni ja sitä kuinka itse olen muuttunut. Huomaan selkeästi, että olen tietyllä tavalla kasvanut aikuisemmaksi ja elämässä tärkeät asiat ja prioriteetit ovat muuttumassa. Huomaan kuitenkin, että oma ympäristöni ja myös minä itse teen itselleni joskus hyvin vaikeaksi nämä kasvun mukana tulevat muutokset. Olen nykyään ennemmin kotona kuin lähden baariin, tahdon viettää paljon enemmän aikaa poikaystäväni kanssa vaikka se  veisi aika ystäviltäni. Ennen ystävät olivat se, mikä meni kaiken eteen. Tahdon nukkua, jotta olen töissä pirteä, rakastan aikaisia pirteitä aamuherätyksiä viikonloppuna, niiden krapulaisten "herään kahdelta iltapäivällä"- heräämisien sijaan. Kuitenkin rakastan istua sohvalla ja katsoa tuntitolkulla koukuttavaa sarjaa jakso toisensa perään(joka myös tekee olon turhautuneeksi silloin, kun ei ole päässyt liikkumaan).

Omassa kasvussaan vaikeinta on ehkä päästää irti tietyistä tavoista, jotka ovat syvään juurtuneet, mutta tiedostaa itse sen olevan oman ajatusmaailman vastaista käyttäytymistä ja niistä tavoista on päästettävä irti. Se vie aukaa ja opettelua, mutta se on osa kasvua. Itse olen muutaman vuoden aikana pyrkinyt muuttamaan tapaa laittaa aina muiden tarpeet edelleni ja nyt olen päässyt siihen pisteeseen, jossa tätä taitoa pitäisi pystyä muokkaamaan parisuhteessa elämiseen. Nyt tämä suurelal työllä opittu taito on muuttunut moukariksi, jonka tarkoitus on saada oma tahto läpi. Nyt on aika muokata tätä taitoa diplomaattisemmaksi.

Kamppailen usein myös sen kanssa, että koen yksinkertaisesti olevani outo ja erilainen välillä. Myöskin hyvin vaikea ihminen. Tämän takia välillä tuntuu että kaikki käyttäytymiseni on outoa ja kasvaminen sellaisen mielenmyllerryksen kanssa on välillä hyvinkin vaikeaa.

Olen kuitenkin päättänyt, että on vain yksi tie mitä tahdon kävellä ja sen tien on tarkoitus suoristaa omaa itseäni enemmän ihmiseksi, joka tahdon olla. Ei se ettenkö pitäisi itsestäni jo nyt, mutta tiedän myös, että on paljon parannettavaa.

Koskaan ei ole helppoa, kun kyse on itsensä ja omien ajatusten ja normien muuttamisesta, mutta se kannattaa, jos itse kärsii niistä. Oma ajatus on oma niin kauan kuin pidät siitä kiinni ja joskus joistakin on hyvä tietyn ajan jälkeen päästää irti.

Maria

Tallinnan herkut

Meillä on poikaystävän kanssa tiedossa reissu viroon ensi kuussa. Tallinna on yksi suosikkikaupunkejani, varsinkin vanha kaupunki. Olen käynyt Tallinnassa ehkä liiankin monta kertaa, mutta mikään ei ole ihanampaa, kuin viettää koko päivä kävellen ympäri Tallinnaa, ihastellen sen arkitehtuuria ja mukulakivisiä katuja, istua kahviloissa ja syödä mitä uskomattomamman makuisia leivoksia (Fazer kalpenee niiden rinnalla) ja shoppailla pikkuliikkeissä ja isoisssa ostoskeskuksissa.

Äitini kanssa käymme aina läpi miljoona kahvilaa ollessamme Tallinnassa ja hekuttelemme itsemme sokerihumalaan. Pakko tunnustaa, että sekä leivokset että ruoat ovat olleet Tallinnan ravintoloissa ja kahviloissa aina parempia kuin Helsingissä. 

Herkuttelukin on mukavampaa, kun tuotteet eivät maksa tuhottoman paljon.

Nyt odottelen reissuamme, että pääsen taas nauttimaan näistä ihanista herkuista, joita löytyy pikkulätäkön toiselta puolelta.

Maria 

Rauhallista iltaa

Maria 

Uudenvuoden lupaukseni - minä

Sehän on suuri perinne aloittaa uusivuosi lupaamalla itselleen älyttömiä superparannuksia oman elämänsä saralla. Lupauksia, joita on miltei mahdoton pitää. Itse pyrin lupaukseni pitämään kaukana tästä hyperlupauksien vuoresta. 

Vuoden 2011 ja 2012 pyrin aktiivisesti lisäämään uusia urheilulajeja elämääni tanssitreenin lisäksi ja vuonna 2012 juoksukärpänen pääsi vihdoin puraisemaan minuakin (ja tästähän äitini oli enemmän kuin innoissaan <3) ja salitreenaus kotitreenaamisen lisäksi alkoi tuntua kotoisalta ja rupesi istumaan osaksi elämääni. Nyt loppuvuodesta urheiluni ovat joutuneet pienelle jäähylle pyhien, salin puutteen, sairastelun sekä lumen takia. Juokseminen liukkaalla on aika itsemurhameininkiä ilman nastalenkkareita, joita en ole vielä onnistunut hankkimaan ja tämän takia on juokseminen ollut pannassa (niitä ihania kevään juoksukelejä ja Pirkkolan pururataa odotellessa) ja salipaikan puutteen vuoksi en edes juoksumatolla (joka on itselleni laiha korvike maastojuoksulle ) ole voinut juosta. Onneksi lumi mahdollistaa uuden vanhan rakkausharrastuksen: murtsikkahiihdon. 

Vuoden 2013 uudenvuoden lupaukseni ei käsitä vain yhtä asiaa vaan se on isompi kokonaisuus, joka keskittyy oman hyvinvointini parantamiseen ja tästä yhden ison palan lohkaisee urheilu. Tanssitreenit jää yhteen kertaan viikossa (puhun tästä omana henkisenä terapiatuntinani), salitreenaus alkaa uudella saliohjelmalla (kiitos Villelle) duunipaikan salilla, hiihto jatkuu niin kauan, kun säät sallii ja lumen sulamisen myötä juokseminen astuu kehiin. Nämä viikot, jolloin treenaus on ollut minimissä olen huomannut, kuinka tärkeä osa liikkuminen on henkistä hyvinvointiani ja ymmärsin sen, että en oikeastaan treenaa siksi, että tahdon näyttää super timmiltä hottis mimmiltä vaan saan siitä niin hyvän olon, ettei minkään sortin rauhoittava lääke voisi tuoda sitä fiilistä. 

Toisena pyrin tiettyyn itsekkyyteen ihan vain tietyn itsesuojelun takia. Pariin viime vuoteen on mahtunut muutama sydäntä repivä ero ystävistä ja niistä johtuvat epäuskon tunteet, kuinka väärässä sitä joidenkin ihmisten kanssa voi olla. Tämän takia tahdon keskittyä vain niihin ihmisiin joiden tiedän antavan saman minulle kuin mitä minä pyrin heille antamaan. En tahdo tutustua ihmisiin vain, koska on

 mahtavaa tuntea miljoona ihmistä, vaan tahdon tuntea ne ihmiset joille itse tahdon tehdä olon hyväksi. Tietyllä tavalla olen oppinut pelottavan realistiseksi ihmisten itsekkyydestä ja oman navan tuijottamista. Toivon todella, että itse en laita ystäviäni kokemaan asioita, joita itse olen joutunut kestämään. Ystävät, vietetään tänä vuonnai hania hetkiä!

Kolmannen osan lupauksesta lohkaisee henkistä hyvinvointia vahvasti nostava tekijä: omien intressien ruokkiminen eli tarkoitukseni on antaa joka viikko itselleni aikaa tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Lukeminen, leffat, muoti, musiikki, kahvilat sekä yksinolo ovat asioita, jotka ruokkivat omaa identiteettiäni ja näin tukevat henkistä hyvinvointia. Aion myös nauttia tulevasta kesästä täysin rinnoin, sillä viime kesä ja loma meni aika sumussa suurimmaksi osaksi. Oli tapahtnut liikaa ja koko kesä meni siihen, että sai kasattua itsensä jotenkin syksyä varten. Ensi kesäksi luvassa siis hengailua, chillailua ja hymyä.

Kokonaisuutena siis aion parantaa omaa hyvinvointiani ja saada vihdoin elämän sille tolalle, ettei minun tarvitse uhrata päiviä itkuun siksi, että olen kuoleman poikki tai koska en ole keskittynyt tarpeeksi itseeni tai en ole antanut aikaa urheilulle. Tahdon rehellisesti olla itsekkäämpi siinä, että aion viedä aikaa pois muista asioista ja keskittää ajan itseeni. 

Vuosi 2013 olkoon hymyn ja hyvän mielen vuosi. Voisin ottaa mallia poikaystävästäni ja keskittyä enemmän positiivisiin asioihin, kuin rypeä synkissä ajatuksissa. Hymyillään enemmän, nautitaan pienistä asioista, annetaan itsellemme anteeksi asioita, ei pelätä herkuttelua, ei pelätä terveellistä ruokaa, rakastetaan liikkumista ja läheisiämme.

Tervetuloa vuoteen 2013!

Maria

Vanha sydämen paikka

Selailin vanhoja kuviani ja löysin läjän kuvia vanhasta Martsarin kämpästäni. Olin jo ehtinyt unohtaa miten rakas se pieni asunto oli minulle. Ihmettelen vieläkin miten paljon tavaraa olin loppupeleissä saanut sinne mahtumaan. Menihän siinä yli vuosi saada asunto siihen kuntoon, että pystyi hymyssä suin jokaisesta sentistä asunnossa. 

Nautin kovasti asuntoni tunnelmasta ja valosta, joka tulvi ikkunoista sisään. Varsinkin aamukahvin juonti vanhalla nahkatuolilla paahtoleivän kanssa oli nautinto. Vaikka rakastankin uutta kotiamme yli kaiken, noita kuvia katsellessani tuli täydellinen ikävä joitakin hetkiä joita vietin vanhassa kämpässäni.

Nyt odotan sitä, että saan tähän uuteen kotiin sen saman tunteen, jota tunsin aina kotona ollessani. Toki tiedän, että vie aikaa saada oma koti juuri itselleen sopivaksi ja nyt meitä sentään asuu kaksi saman katon alla.

Maria